Karhukoirien salainen tekniikka

Riki leikkaa Gakin varpaat irti.

Tämä juttu julkaistiin alunperin Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n Tähdenlento-jäsenlehdessä nro 15.

Zetsu Tenrō Battōga on Gingan karhukoirasuvun ehdottomasti tunnetuin ja vaarallisin tekniikka (fanien keskuudessa tunnettu myös lempinimellä "Lentävä sirkkeli"). Sekä Hopeanuoli-animessa että mangassa Riki opettaa sen Ginille, kertoen tekniikan olevan sukupolvelta toiselle siirtynyt karhukoirien erikoisuus. Hyvin pian taidon opetettuaan Riki haavoittuu kuolettavasti, ja animessa hänen kuolemansa on hyvin koskettava.

Toisin on kuitenkin alkuperäisessä mangassa, jossa Rikin kuoleman herkkä tunnelma pilataan hänen alkaessa sekavasti höpöttää pahuuden hampaista. Riki varoittaa ettei Gin saisi enää käyttää tekniikkaa, muuten paholaiset pahuuden hampaineen tulisivat etsimään hänet. Hämmentynyt Gin miettii isänsä viimeisiä sanoja vielä pitkään.

Animeen ei otettu mukaan susisaagaa, joten Rikin viimeistä varoitusta ei myöskään esiintynyt animessa. Pahuuden hampailla Riki viittasi susiin, ja mangassa käy ilmi, että Zetsu Tenrō Battōga onkin oikeasti susien salainen tekniikka. Viisi vuotta sitten Fūga-susi oli karannut noidutusta metsästä, koska ei ollut halunnut kostaa ihmisille. Muut sudet lähtivät hänen peräänsä ja ajoivat Fūgan nurkkaan, jolloin yllättäen Riki syöksyi Fūgan avuksi ja päihitti hänen vainoajansa. Kiitoksena tästä Fūga opetti Rikille susien mahtavimman tekniikan.

Zetsu Tenrō Battōga ei siis ollutkaan karhukoirien tekniikka, mutta oliko jotain sen kaltaista koskaan olemassakaan? Ilmeisesti oli, sillä jo pokkarissa 12 on maininta tästä. Taistellessaan Akakabuton kaksoisolentoa, Gakia, vastaan Riki sanoo: "On aika näyttää, miksi karhukoirat ovat selvinneet nykyaikaan asti! Karhukoirilla on satojen vuosien historia! Sukupolvesta toiseen karhukoirat ovat varjelleet salaista tekniikkaa!" Tämän jälkeen Riki kiihdyttää huikeaan nopeuteen, hohtaen valkoista valoa, ja lävistää Gakin etutassun varpaat, jotka lentävät irti.

Myöhemmin Riki käyttää samaa iskua saapuessaan viimein Suureen taisteluun. Ouun armeija näkee taivaalla saman vaalean välähdyksen ja hetkessä Akakabuton kätyrin pää lentää irti. Riki ja Gin tekevät iskun myös yhdessä, kumpikin hyppää ilmaan, ja ilmassa he asettavat etutassunsa yhteen, ponnistaen sitten eri suuntiin nopeasti viiltämään Akakabutoa kummaltakin puolelta.

Tämän iskun nimi on Shiroi Senkō, eli valkoinen välähdys. Zetsu Tenrō Battōga on ehdottomasti Rikin ja myöhemmin hänen jälkeläistensä voimakkain tekniikka, mutta todellisuudessa se ei ollut karhukoirasuvussa vuosisatoja kulkenut erityisominaisuus. Sen sijaan vaikuttaisi siltä, että Shiroi Senkō olisi ollut tämä myyttinen erikoisisku, joka kuitenkin on ironisesti jäänyt sittemmin unholaan paljon vaikuttavamman lainatun battōgan tieltä.

Pariisin ihmissyöjäsudet

Ernest Thompson Setonin taitava piirros Courtaud-sudesta johtamassa hyökkäystä.

Eurooppalaisissa kansantaruissa sudella on erittäin huono maine. Iso paha susi söi Punahilkan isoäidin, susi puhalsi kolmen pikkuporsaan talon nurin, susi pukeutui lampaan vaatteisiin, ja pimeyden voimien avulla lempeinkin ihminen saattoi muuttua ihmissudeksi. Varoittavien satujen lisäksi menneisyydestä voi löytää lukuisia tarinoita susista, jotka ovat hyökänneet ihmisten kimppuun ja jopa tappaneet ihmisiä. Susia on pelätty suorastaan hysteerisesti. Tämä pelko on vieläkin voimakasta, vaikka vaaralliset kohtaamiset suden kanssa ovat tänä päivänä erittäin harvinaisia.

Rakastan susia. Ne ovat minulle metsänkoiria, ja aito koiraihminen rakastaa myös koiran villiä sukulaista. Mutta tiedän niiden olevan eläimiä, tarkemmin sanoen petoeläimiä. Nälkä on nälkää ja myös me ihmiset olemme tehty lihasta. Se, että eläin tajuaa tämän, ei tee eläimestä pahaa. Toivon ehkä turhaan, että susivihaajat eivät innostuisi tästä tekstistä ja linkittelisi sitä todisteena suden vaarallisuudesta.

Tämänkin uhalla halusin kuitenkin kirjoittaa Pariisin ihmissyöjistä. Kyseessä on kiehtova historiallinen tapahtuma, joka varmasti kiinnostaa monia ja on harvoin esillä. Nykyään moni susien ihailija ja luonnonsuojelija suhtautuu suteen liiankin fanaattisen puolustelevasti, ja tämäkin on huono ääripää. Jotkut väittävät jopa ettei terve susi ole koskaan hyökännyt ihmisen kimppuun, vaan kyse on aina ollut vesikauhuisesta sudesta tai koirasudesta - tämäkään ei yksinkertaisesti ole totta. On tärkeää muistaa, ilman kiihkoilua suuntaan tai toiseen, että sudet ovat eläimiä, eivät sen enempää tai vähempää - eivätkä minkään jalon aatteen symboleja tai pahuuden ruumiillistumia.

Vaikka nykyään sudet karttavat ihmistä, ei historian kirjojen mukaan asia aina ollut näin. Satoja vuosia sitten asutus on ollut harvempaa, tuliaseet harvinaisempia ja tehottomampia. Köyhä, yksinäinen maanviljelijä, jolla on ollut aseenaan vain talikko, kirves tai puukko, ei ole ollut kummoinen vastustaja sudelle, saati sitten kokonaiselle laumalle. Vielä helpompia kohteita ovat olleet lapset. Mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, sitä yleisempiä tuliaseista on tullut, ihmisten väkiluku on kasvanut ja asumme lähempänä toisiamme, kaupungeista on tullut valaistuja kellon ympäri, metsiä on raivattu. Lähes aina kun susista aiheutui harmia järjestettiin suuria ajojahteja, joiden aikana tapettiin niin monta sutta kuin mahdollista. Susia myrkytettiin, niille viritettiin jalkarautoja ja niitä houkuteltiin piikkikuoppiin. Aina kun jokin rohkea susi uskaltautui ihmisten lähettyville, se lopulta tapettiin. Tällä tavoin, systemaattisella hävittämisellä, on ihminen puolivahingossa jalostanut villistä sudesta aremman eläimen, koska vain ihmistä välttävät sudet jäivät henkiin.

Etenkin Ranskassa on tapahtunut hätkähdyttävän paljon suden hyökkäyksiä (aiheesta voi lukea lisää tästä Jean-Marc Moriceaun tutkimuksesta). Näistä kuuluisin on väitetysti yli sata ihmistä tappaneen Gevaudanin pedon tapaus, vaikkakin tutkijat eivät ole samaa mieltä pedon eläinlajista, tai oliko kyseessä usea eläin, tai eläin laisinkaan. Paljon ennen Gevaudanin petoa Ranskassa oli toinenkin merkittävä ihmissyöjäsusien tapaus. Hyökkäys kohdistui peräti pääkaupunkiin. Koska Pariisin ihmissyöjät elivät 1420- ja 1430-luvuilla, todellakin historian hämärinä aikoina, on niiden tapaus dokumentoitu huonosti. Tarina on vuosisatojen saatossa värittynyt levitessään suusta suuhun, mutta sen pääpiirteet todennäköisesti pitävät paikkansa.

Merkittävä tietolähde on ollut tuntemattoman pariisilaisen kirjoittama Journal d'un bourgeois de Paris, johon oli kirjattu ylös Pariisin tapahtumia vuosien 1405-1449 ajalta. Teoksessa on suuri määrä muistiinpanoja sodan käänteistä, ruoan hinnoista, kulkutaudeista, ja kaiken tietomäärän joukossa kerrotaan hyvin arkisesti susien hyökkäyksistä. Jonain toisena aikana ihmissyöjäsudet olisivat varmasti saaneet paljon huomiota osakseen, mutta nyt ne olivat vain yksi kiusankappale sodan, tautien, nälänhädän ja muiden ongelmien joukossa. Kirjoittajaa voidaan pitää luotettavana lähteenä koska hän oli itse todistamassa tapahtumia, tai vähintäänkin kuuli niistä muilta pariisilaisilta.

Tiedossa olevat susien uhrit Ranskassa vuosina 1400-1918. Huimat 5379 tapausta jakautuvat nätisti kahtia terveiden ja vesikauhuisten susien kesken.
Kuva © Dewclouds / Wikimedia Commons

Ernest Thompson Setonin maalaus vuodelta 1892. Maalaus ei liity mihinkään tiettyyn tapahtumaan.

Pariisin sudet elivät keskellä niin kutsuttua Satavuotista sotaa (1337–1453). Tämä on erittäin tärkeä seikka, sillä jatkuva sotiminen Ranskan ja Englannin kuningaskunnan välillä johti moniin asioihin, jotka mahdollistivat ihmissyöjäongelman ei pelkästään Pariisissa, vaan koko Ranskassa. Sotilaita kuoli nopeammin kuin heitä ehdittiin haudata. Silloinkin, kun kuolleet ehdittiin haudata olivat haudat matalia. Ruumiit houkuttelivat sudet paikalle helpon aterian toivossa. Ne kaivoivat ruumiit haudoista ylös tai söivät ihmislihaa suoraan taistelutantereilta. Yli sata vuotta kestävän sotimisen aikana lukemattomat susien sukupolvet oppivat yhdistämään mielessään ihmiset ruuanlähteiksi ja opettivat näitä tietoja pennuilleen. Jean-Marc Moriceaun tutkimus tukee teoriaa sotien ja ihmissyöjien yhteydestä: "Hyökkäysten ajallinen jakautuminen osoittaa toistuvan yhteyden aseellisiin konflikteihin, etenkin sisällis- ja ulkomaansotien loppuihin, kun suuria ruumismääriä jäi hautaamatta. Tämä vahvistaa monien esittämän teorian siitä, että sudet voivat siirtyä ruumiiden syönnistä elävien ihmisten syömiseen."

Myös kaikenlaiset kulkutaudit olivat vallanneet Pariisin ja ihmisiä kuoli jatkuvasti, jolloin kerjäläisten ja muiden "vähemmän tärkeiden" henkilöiden ruumiit lopulta vain heitettiin kaupunkia ympäröivän muurin yli. Mätänevät ruumiskasat kutsuivat susia kaupungin ympärille. Myös Pariisin markkinoille tasaisin väliajoin tuotava karja houkutteli susia. Sudet tekivät pesänsä Pariisin liepeille, ja alue, jossa nykyinen Louvren museo sijaitsee tunnettiin nimellä Remise des Loups ("Susien asuinsija").

Loputon sota oli vetänyt valtion resurssit vähiin, ja tavallisten kansalaisten joukossa vallitsi köyhyys ja kurjuus. Vahvimmat miehet olivat taisteluissa kuolemassa, joten peltoja ja karjaa vahtivat naiset, lapset ja vanhukset. Riista metsästettiin (ja salametsästettiin) vähiin, jotta armeijaa ja nälkäisiä kansalaisia voitaisiin ruokkia. Kun metsistä loppui ruoka, oli susilla vielä suurempi houkutus tulla syömään ihmisten ruumiita. Kun kaikki resurssit ohjattiin sotimiseen, ei myöskään tarpeellisille korjauksille ja uudistuksille löytynyt rahaa. Tähän aikaan Pariisi oli vielä rajoittunut lähinnä Île de la Cité -saaren sisälle. Kaupunkia ympäröi muuri ja Seine-joki, jotka normaalisti olisivat olleet riittäviä pitämään pedot poissa, mutta muurissa oli reikiä, jotka varojen puutteiden takia olivat jääneet korjaamatta. Ruoan toivossa sudet saattoivat uida Seinen yli, ja ihan kuin epäonnea ei olisi ollut tarpeeksi, jouduttiin kärsimään ennätyskylmistä talvista, jolloin Seine jäätyi ja sudet pääsivät helposti kävelemään Pariisiin.

Tällaisessa ympäristössä eli pelätty urossusi Courtaud ("Töpö"). Se oli lauman johtaja, muita susia suurempi, punertava ja helposti tunnistettavissa töpöhännän ansiosta. Courtaudin ulkonäkö on herättänyt epäilyksiä sen olleen koirasusi. Tätä on jälkikäteen mahdotonta todistaa. Suuri koko on voinut olla vain luonnon oikku tai ihmisten liioittelua. Punertava sävy on yleinen Euroopan susilla, erityisen voimakas se on iberiansusilla. Töpöhäntä on voinut olla synnynnäinen mutaatio, mutta todennäköisemmin toinen susi on voinut repiä sen irti taistelussa, tai häntä on voinut jäädä ansaan.

Punertava iberiansusi Pariisin eläintarhassa.
Kuva © Ansbertb / Wikimedia Commons

Courtaudin lauman kerrotaan syöneen useita ihmisiä. Anonyymi pariisilainen kertoi, että sudet olivat niin nälkäisiä, että ne ylittivät usein Seine-joen ja tulivat kaupunkiin etsimään ruokaa, ja heti kun ruumiit oli haudattu, olivat sudet kaivamassa niitä ylös yöllä. Välillä sudet tulivat Pariisiin joka yö. Ne tappoivat kaikki vahtikoirat. Susia saatettiin tappaa kolme tai neljä kerralla, ja niitä kuljetettiin näytillä pitkin Pariisia takajaloista roikottaen, kiitollisten kansalaisten antaessa metsästäjille kolikoita. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, sillä susia oli paljon. Joulukuussa 1438 sudet söivät lapsen Innocens-nimisen paikan takana - oletan, että tällä tarkoitetaan Cimetière des Saints-Innocents -hautausmaata. Kävisi järkeen, että hautausmaalla ruumiita syöneet sudet olisivat tilaisuuden tullen hyökänneet lapsen kimppuun.

Susien rohkeus kasvoi ja etenkin Courtaudista tuli tunnettu pahantekijä, jonka tekoja kauhisteltiin kuin kyseessä olisi ollut ihmisrikollinen. Niin pelottava tämä susi oli, että tuli yleiseksi tavaksi kehottaa peltotöihin meneviä ihmisiä varomaan Courtaudia. Syyskuussa 1439 sudet tappoivat yhteensä neljätoista ihmistä, niin lapsia kuin aikuisia. Tapot sijoittuivat Montmartren kukkulan ja Porte Saint-Antoine -portin välille. Niin ihastuneita sudet olivat ihmisenlihaan, että karjalauman löytäessään ne hyökkäsivät paimenen kimppuun ja jättivät karjan rauhaan.

Marraskuussa 1439 Courtaud saatiin hengiltä. Sen ruumis laitettiin kottikärryyn, kita avoinna, ja sitä näyteltiin pitkin kaupunkia. Kaikki halusivat nähdä kuuluisan Courtaudin ruumiin. Susien hyökkäykset eivät kuitenkaan päättyneet tähän, sillä 16. joulukuuta ne tappoivat neljä kotirouvaa, ja muutaman päivän kuluttua ne hyökkäsivät yhteensä seitsemäntoista ihmisen kimppuun, joista vain yksi jäi henkiin.

Tuntematon pariisilainen ei kertonut kuinka Courtaud tapettiin, eikä hän myöskään kertonut mitä ihmissyöjälaumalle lopulta tapahtui. Tarinan lopusta on useita versioita, joista osa on hyvin korkealentoisia. Yleisen version mukaan sudet houkuteltiin karjan ruhoilla ja verellä Notre-Damen katedraalin aukiolle, jossa ne piiritettiin, ja kivillä paiskoen ja talikoilla sun muilla työvälineillä sohien ne saatiin hengiltä.

Paljon dramaattisemman version loppuhuipennuksesta kertoi Ernest Thompson Seton kirjassaan Mainly About Wolves. Hänen mukaansa osa kirjan lyhyistä eläintarinoista oli täysin totta, osa täysin fiktiota, osa jotain niiden väliltä. Courtaudista kertoessaan hän myönsi värittäneensä tarinaa paljon. Turhauttavasti hän ei eritellyt mitkä juonenkäänteet olivat hänen keksintöjään, ja mitkä taas osa alkuperäistä kansanperinnettä, joka voisi perustua todellisiin tapahtumiin. Viihteen nimissä voin kuitenkin kertoa pikakelauksella hänenkin version, jossa saattaa olla jonkinlainen totuuden siemen, tai sitten ei.

Setonin kirjassa Courtaud on suuri sankari, susien kuningas, joka on mukana vielä lopputaistelussa. Seton oli suuri susien puolestapuhuja, eikä ihmisten syönti vähentänyt hänen ihailuaan, vaan pikemminkin hän ihaili Courtaudin älykkyyttä ja hurjuutta entistä enemmän. Toinen sankarihahmo on kaupungin vartijoiden kapteeni Boisselier (mahdollisesti täysin fiktiivinen henkilö), joka keksi suunnitelman, jolla susista päästiin eroon.

Boisselierin käskystä kahteen viikkoon kukaan ihminen tai eläin ei saisi poistua Pariisista tai tulla Pariisiin, eikä muurien yli saisi heittää jätteitä, jotta susilla ei olisi yhtään ruokaa. Kaikki jätteet piti kaataa Notre-Damen aukiolle, ja kaikki ruoaksi teurastettavat eläimet tuli teurastaa aukiolla, jotta veri ja suolet valuisivat maahan. Kaupungin muurilta alkaen rakennettiin kapea aidattu kulkuväylä, joka johtaisi aina Notre-Damen aukiolle saakka. Kulkuväylää pitkin raahattiin lehmän sisälmyksiä. Kun sudet tulisivat hajujen houkuttelemina aidattuun käytävään, olisi kaikkien kaupunkilaisten oltava hiljaa ja vain seurattava niiden etenemistä ikkunoista.

Suuresta nälästään huolimatta epäluuloiset sudet eivät halunneet kävellä kulkuväylää pitkin, ne saattoivat astella sisään, mutta pian singahtaa takaisin ulkopuolelle turvaan. Kymmenen päivän kuluttua kaksikymmentä lehmää tapettiin Notre-Damen aukiolla, ja tämä oli susille liian suuri houkutus. Viimein ne tulivat suurella joukolla käytävään, joka suljettiin niiden perässä. Susia oli satoja ja ne parveilivat hurjina katedraalin edessä. Kaikki pakotiet olivat suljettuja niiden ympäriltä. Boisselierin käskystä jousiampujat alkoivat lennättää nuoliaan susien niskaan. Lukemattomia susia kaatui, mutta niiden ovela kuningas Courtaud oli piiloutunut keskellä aukiota olevan suihkulähteen pilarin alle, jossa se oli täysin turvassa nuolisateelta. Suihkulähteen turviin oli hakeutunut myös kourallinen sen seuraajia, ja osa susista oli katedraalin kaarien suojissa.

Kun paniikissa juoksevat sudet oli saatu tapettua, ja jäljellä olivat vain Courtaud ja viitisenkymmentä sutta, päästettiin saman verran suuria metsästyskoiria irti niiden kimppuun. Puoli tuntia kestävän taistelun jälkeen kaikki koirat oli tapettu, eikä yksikään susi ollut kuollut. Tämän jälkeen Boisselier ja kourallinen miehiä lähestyivät susia keihäin ja miekoin. Suihkulähteen alla piilotelleet sudet keihästettiin, paitsi Courtaud, joka juoksi katedraalin suojiin. Lopulta vain Courtaud oli jäljellä, ja Boisselier halusi haastaa susien johtajan yksin. Samalla kun susi oli hyppäämässä häntä kohti Boisselier iski sutta keihäällä, jolloin keihäs lävisti suden, mutta liikkeen voimasta susi liukui sitä pitkin ja repi Boisselierin kurkun auki. Kumpikin kuoli vammoihinsa.

Kuten huomasittekin, Setonin versio on erittäin dramaattinen ja suhtaudun siihen täysin fiktiona. On toki mahdollista, että jotkin hänen juonenkäänteistään ovat voineet pohjautua kertomuksen ranskalaisiin versioihin, jolloin niillä voisi olla enemmän painoarvoa. Seton kirjoitti kirjan noin 500 vuotta ihmissyöjien kuoleman jälkeen, joten tarinalla on ollut paljon aikaa muuttua ja mutatoitua. Ajatus eeppisestä taistelusta katedraalin edessä on sykettä nostattava ja ansaitsee tulla kuuluksi, vaikka se täyttä höpöhöpöä olisikin. Tästähän saisi tehtyä todella jännittävän elokuvan! Fiktiosta puheen ollen Pariisin susista on olemassa toinenkin fiktiokirja, Daniel P. Mannixin The Wolves of Paris. En ole tätä lukenut, enkä todennäköisesti tule lukemaan, mutta mainitsimpa kuitenkin.

Koska Courtaudin ajoista on niin hirvittävän kauan on vaikeaa sanoa mitä tarkalleen tapahtui, mutta itse pidän anonyymin pariisilaisen muistiinpanoja luotettavina, eikä niihin ole merkitty mitään erityisen epäuskottavaa. Uskon täysin, että sudet todella hyökkäsivät Pariisiin, mutta tapahtuman tarkat yksityiskohdat tulevat jäämään ikuisiksi mysteereiksi.

Loppuun vielä laulu, jonka löysin tätä keissiä googletellessani:

"When the days had grown shortest
And the leaves all died

When life became scarce

And all was covered in ice

There lived a pack of wolves against every odd

That grew hungry and tired and needed to hunt

They'd sneak into the towns in the dead of the night

And seek fire for comfort and warmth in the light

And though they weren't evil, and knew it was wrong

They couldn't escape the lust for the blood"
(Crown the Empire: The Wolves of Paris, Act II)

Lähteet
* The Company of Wolves (Peter Steinhart, 1995)
*Journal d'un bourgeois de Paris, 1405-1449 (Kirjoittaja tuntematon)
*Mainly About Wolves (Ernest Thompson Seton, 1937)
*The Wolf Threat in France from the Middle Ages to the Twentieth Century (Jean-Marc Moriceau, 2014)
*https://cultea.fr/les-loups-meurtriers-qui-terrifierent-paris-au-moyen-age.html
*https://mrsh.unicaen.fr/homme_et_loup/_en/cas_loups_paris.php.html

Nara piertelee, osa 31: Kisaragi

 Piirsin tämän kuvan Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n tulevaa muistipeliä varten. Olen yleensä valinnut tällaisissa projekteissa vähemmän suosittuja hahmoja, mastiffeja ja jopa ihmisiä, koska tiedän pystykorvien olevan muiden suosikkeja ja helpoimpia piirrettäviä. Tällä kertaa kuitenkin valitsin hahmoista Kisaragin, koska halusin kokeilla värittää revontulia. Noh, ne eivät onnistuneet toivotusti, mutta ensimmäiseksi yritykseksi tästä tuli ihan kelvollinen.

Itseltään varastaminen on aina ok! Häpeilemättä läpipiirsin koirani kuvan. Onpa kätevää kun on oma malli kotona.

Kun luonnos oli valmis piirsin sen uudelleen valopöydällä. Vähän harmittaa etten jaksanut tehdä värillisiä ääriviivoja, ne olisivat voineet tehdä kuvasta eloisamman ja näyttävämmän. Totta puhuen minulla ei ole ollut paljoa piirtoinspistä viime aikoina, mutta tein tämän kuvan puoliväkisin kun halusin kuitenkin olla projektissa mukana.

Pelkästään sinisävyinen kuva oli yllättävän hieno! Oikeastaan harmitti alkaa värittämään sitä enemmän, varsinkin kun en tiennyt onnistuisivatko revontulet ollenkaan.

Pelkäsin käyttää vesivärejä taivaaseen, vaikka niillä olisi varmasti voinut saada aikaan luonnollisemmat revontulet. Vesiväreissä on kuitenkin aina tietty kontrollin puute, mikä pelotti liikaa uutta juttua värittäessä. Käytin vain puuvärejä mahdollisimman paljon, mutta kuten lähes aina mukana on myös hieman vesiväriä ja Copic-tussia.

Lisäsin vielä geelikynällä lumihiutaleita. En nyt ole erityisen tyytyväinen mutten pettynytkään kuvaan. Suhtaudun siihen neutraalisti. Revontulet eivät sulaudu taivaaseen tarpeeksi, ne ovat nyt vain tommoisia värikkäitä möykkyjä... Silti opin tästä paljon ja kenties seuraavalla kerralla niistä tulee luontevamman näköisiä. En aio yrittää parannella tätä kuvaa tai tehdä sitä uudelleen, ihan hyvä se näin on, eikä sitä tarvitse hävetä muiden rinnalla.

Hopeanuolen hämmentävä suomidubbi

Tämä juttu on aiemmin julkaistu Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehdessä nro 14.

Hopeanuolen suomalainen dubbaus on kieltämättä surkuhupainen, mutta monelle nostalginen ja täynnä mukavia muistoja. Monista hölmöistä lausahduksista on saatu paljon hupia aikaan. Toisaalta huvittavuuden lisäksi suomidubbi myös hämmensi katsojiaan sisältämällä pahojakin käännösvirheitä, jotka aiheuttivat sitkeitä väärinkäsityksiä. Suomidubissa on niin paljon mokia, ettei niitä mitenkään voida kaikkia eritellä yhdessä artikkelissa, mutta yritetään mainita ainakin ne pahimmat!

Dubin laatua tarkastellessa on pakko kuitenkin ensin tutustua sen historiaan, jotta voisimme ymmärtää, mistä virheet voivat johtua ja ettei pelkästään Suomen puoli ollut syyllinen. Käännetty versio Hopeanuolesta ei ilmestynyt ensimmäisenä Suomessa, vaan Ruotsissa vuonna 1987. Suomiversio tuli hieman jälkijunassa vuonna 1989. Suomalaiset eivät kääntäneet sarjaa alkuperäisten japanilaisten repliikkien perusteella, vaan käännöksen olivat tehneet ruotsalaiset, josta suomalaiset sitten käänsivät parhaan mukaan sarjan suomeksi rikkinäinen puhelin -tyylillä. Ruotsalaiset olivat jo tehneet omia virheitään, ja Suomessa käännösvirheiden teko jatkui.

Myös animen leikkaus tehtiin Ruotsissa. Japanilaiset olivat myös leikanneet sarjan heidän omaksi kahden kasetin VHS-julkaisuksi, joka oli huomattavasti lyhyempi kuin meidän versiomme. Japanilaiset lähettivät Pohjolaan koko sarjan, josta olisi ollut mahdollista halutessa leikata pidempikin kasettisarja. Hopeanuolen tulevasta suursuosiosta ei kuitenkaan tuossa vaiheessa ollut kellään aavistustakaan, vaan sitä kohdeltiin samalla tavoin kuin kaikkia muitakin lukemattomia 80- ja 90-luvun suomalaisia animejulkaisuja.

Koska kaikki materiaali saatiin Ruotsin kautta, voi ihan ensimmäisen VHS-julkaisun ensimmäisen kasetin takakannesta lukea yhä ruotsalaisten ääninäyttelijöiden nimet. Tätä ei ilmeisesti tajuttu tai osattu muuttaa, koska teksti oli laitettu kuvan päälle. Takakansien tekstit olivat myös suoria käännöksiä ruotsalaisista videoista. Oudot höpötykset Alaskasta, grizzly-karhuista, englannistetuilta kuulostavat nimet ("Akaka-Booto", "Dai-Suki") ja kasetin tapahtumiin liittymättömät juonikuvaukset olivat peruja ruotsalaisilta.

Sarjan alkuperäiseksi nimeksi oli merkitty Silver Fang, joka kuitenkin oli japanilaisten keksintö markkinoida sarjaa ulkomaille. Tämä on käynyt ilmi nettiin vuotaneista Toei Animationin promomateriaaleista. Ginga Nagareboshi Gin on kieltämättä melkoinen sanahirviö japania osaamattomille. Sarja julkaistiinkin Ruotsissa nimellä Silver Fang, mutta Suomessa se käännettiin jostain syystä Hopeahampaan sijaan Hopeanuoleksi - vaikka meillä ilmestyi jo sen niminen intiaanipäälliköstä kertova sarjakuva!

Suomidubbauksen suoritti Golden Voice Oy, ja ääninäyttelijöinä toimi vain neljä henkilöä: Pertti Nieminen, Erkki Murto, Päivi Sorsa sekä Ulla Ollikainen. Kaikilla oli useita rooleja suoritettavana. Hämmentävästi tärkeidenkin hahmojen ääninäyttelijät vaihtuivat vähän väliä. Moni katsoja oli luullut Smithiä nartuksi, koska hänellä oli välillä naisen ääni, ja ainakin itse olin aikoinaan luullut Terryä nartuksi naisäänen takia. Vaihtelevien ääninäyttelijöiden ja sekavan dubbauksen takia oli välillä vaikeaa tajuta, kuka hahmo puhuu.

Pienen ääninäyttelijämäärän lisäksi dubbauksessa on paljon muita laadullisia kämmejä. Omituisesti lausuttuja sanoja (kuten Sniperin legendaarinen "Päästäkää minut ales täältä!"), kiusallisen hiljaisia taukoja ja väärin ajoitettua puhetta esiintyy paljon, minkä takia koirien leuat liikkuvat vaikka ääntä ei kuulu. Mielestäni pahimpiin mokiin lukeutuu kohtaus, jossa Hidetoshi lyö Daisukea, mutta Daisuke jatkaa puhumista normaaliin tapaan lyönnin aikana. Myös Crossin ja Chuutoran taistelu on monille jäänyt mieleen Crossin myötähäpeää aiheuttavien ulinoiden vuoksi, mitkä olisivat sopineet paremmin pornoleffaan. Itse dubin käsikirjoitus sisältää kömpelöitä lauseita, kuten Benin "Nuo kolme koiraa eivät pelkää mitään, siksi ne ovat niin pelkäämättömiä."

Dubattu versio sisältää useita selkeitä käännösvirheitä. Takaumassa Tiikeriveljesten kimppuun syöksyi näätä, mutta dubatussa versiossa hyökkääjä onkin verenhimoinen vuoristokoira. Näätä on piirretty melko koiramaisesti, joten virheen voi ymmärtää. Ouun soturien saapuessa Mien kaupunkiin Ben yhtäkkiä höpöttääkin tuntevansa Mossin entuudestaan, vaikka japaniversiossa hän puhuu Akamesta. 

Hahmojen sukulaissuhteet pistettiin dubissa uuteen uskoon. Koska Daisuke puhutteli Goheeta suomidubissa isoisänään, yhä tänä päivänä moni luulee heidän olevan sukulaisia. Japanilaisessa versiossa Goheesta käytetään kuitenkin sanaa jii-sama, joka tarkoittaa ukkoa tai vanhaa miestä, ja sanaa käyttävät monet muutkin hahmot Daisuken lisäksi. Suomidubissa eräässä kohtauksessa Hidetoshi jopa kutsuu Goheeta Daisuken isäksi!

Väärinkäsitys, että Moss ja Ben olisivat sukulaisia, ei kuitenkaan ole suomidubista peräisin, vaan leikkaamattomasta ja tekstitetystä versiosta, jossa Ben suostuttelee Mossia lopettamaan laumojen taistelun, koska ovathan he sukulaisia. Japaniversiossa Ben puhuu toveruudesta. Tämä käännösvirhe jostain syystä laitetaan yleensä suomidubin piikkiin, vaikka suomidubissa kerrankin käännös toimii.

Tämä moka löytyykin leikkaamattomasta versiosta.

Joidenkin hahmojen nimiä suomennettiin sattumanvaraisesti. Great oli Jätti, Akame oli Punasilmä ja Tiikeriveljekset esiteltiin Punaisena, Mustana ja Harmaana Tiikerinä. Myöhemmin heitä kuitenkin kutsuttiin japanilaisilla nimillä. Myös Terry esiteltiin ensin Arpi-nimellä, myöhemmin häntä puhuteltiin kuitenkin Terrynä. Myös Punasilmä vaihtoi nimeään hetkeksi, julistaen "Minä olen Akeema!" Mutsun kenraalien nimet, Kisaragia lukuunottamatta, oli ilmeisesti tulkittu väärin kanjien perusteella, minkä vuoksi Minazuki oli Minagetsu, Hazuki oli Agetsu ja Uzuki oli Ugetsu. Kääntäjät suhtautuivat Hopeanuoleen tavallisena lastenohjelmana, minkä vuoksi nimien suomentaminen on ymmärrettävää, etenkin päähenkilön kohdalla. Kuitenkin on outoa, ettei joitakin todella hankalia nimiä viitsitty suomentaa.

Coloradon Vanha Kolmivarvas

Yksi Kolmivarpaan ja collien pennuista. Tämä narttu sai myöhemmin pentuja airedalenterrierin kanssa.

Tämä juttu keskittyy naarassuteen nimeltä Old Three Toes, joka tapettiin vuonna 1923 Coloradon Thatcherissä. Samoihin aikoihin lehdistö oli nimennyt samalla nimellä myös toisen suden, joka tappoi karjaa noin 50 000 dollarin edestä Etelä-Dakotassa, Pohjois-Dakotassa ja Montanassa. Tämä urossusi kuoli lopulta vuonna 1925. Etsin alunperin vanhoista sanomalehdistä lisää tietoa tästä uroksesta, mutta hämmennyin löytäessäni todella ristiriitaisia tekstejä. Lopulta tajusin kyseessä olevan kaksi eri eläintä, ja tämän nartun tapauksen olevan paljon kiinnostavampi. Harmittavasti nartusta kertovat kirjat ja lehtijutut sisältävät välillä myös ristiriitaisia väittämiä. Ristiriitojen kohdalla olen luottanut enemmän paikalla olleiden henkilöiden sanaan.

Vanha Kolmivarvas vaikutti olevan varsin yleinen nimi parjatuille pedoille, sillä nimikaimojen joukossa oli myös ainakin puuma, karhu ja kojootti. Nimen yleisyys kertoo kuinka yleistä oli, että pedot selvisivät jalkaraudoista hengissä, joskin muutamaa varvasta kevyempinä. Nämä yksilöt oli helppo tunnistaa jälkien perusteella. Coloradon Kolmivarpaan vasemmassa etujalassa oli vain kolme varvasta. Petoja oli muutenkin hävitetty niin suurella innolla, että harvat jäljelle jääneet yksilöt pystyttiin nimeämään ja tunnistamaan, ja monista ansoja ja pyssymiehiä väistävistä sitkeistä karjantappajista tuli paikallisia legendoja.

Roy Spangler ja Kolmivarvas

Coloradon Kolmivarpaan uskottiin olleen toisen pahamaineisen suden, Vanhan Valkoisen (Old Whitey), kumppani. Vanha Valkoinen tappoi karjaa Coloradon Thatcherissä 15 vuoden ajan. Uroksen erikoisuus oli tapa purra vasikkojen häntiä poikki, ilmeisesti puhtaasti huvin vuoksi. Uros jäi ansaan ja tapettiin vuonna 1921. Tämän jälkeen Kolmivarvas jäi täysin yksin, sillä sen uskottiin olevan alueen viimeinen susi. Ilman puolison apua houkutus tappaa helposti saatavilla olevaa karjaa nousi entisestään.

Kiima-aika tuli ja Kolmivarvas etsi turhaan uutta puolisoa. Joulukuun aikoihin narttu alkoi lirkutella mukaansa maatilan collieta (The Last of the Loners -kirjan mukaan koiran nimi oli Shep, mutta sanomalehdet kutsuivat koiraa nimellä Rex). Narttu ulvoi koiralle turvallisen matkan päästä ja vaikka koira oli ollut pidetty ja tunnollinen työkoira, vastasi se silti nartun kutsuun katoamalla ensin yöksi kerrallaan ja myöhemmin useaksi päiväksi. Collie suljettiin vanhaan kanojen verkkoaitaukseen. Yöllä Kolmivarvas tuli kaivamaan kumppaninsa ulos aitauksesta ja seuraavien noin kolmen viikon ajan collie juoksi vapaana suden vierellä, ja palasi kotiinsa vain tappaakseen karjaa puolisonsa kanssa. Uusi avio-onni päättyi kun collie söi myrkkysyötin. Kolmivarvas osasi välttää ihmisten ansoja ja syöttejä, mutta koira ei näitä ymmärtänyt.

Maaliskuussa 1923 valtion metsästäjä Roy Spangler raportoi petoeläintutkija Stanley P. Youngille maanviljelijän löytäneen Kolmivarpaan pesän, jossa oli pentuja. Mies oli lähtenyt hakemaan lapiota, jotta olisi voinut avata pesän, mutta Kolmivarvas oli sillä välin siirtänyt pentunsa muualle, eikä uutta pesää löydetty.

Eräänä päivänä Spangler, joka oli omistanut kaiken aikansa Kolmivarpaan metsästykseen, löysi nartun jälkiä ja seurasi niitä hevosen selästä. Hän löysi suden leikkimässä pentujensa kanssa. Spangler ei ehtinyt saada kivääriään esille kun susi oli jo karannut läheisen mäen päälle, kiväärin ulottomattomiin, josta se ulvoi kuin ivatakseen metsästäjälle ja kiinnittääkseen huomion pois pennuista. Kun kaikki pennut olivat mäellä turvassa narttu katosi niiden kanssa.

Mutta viimein kesäkuun 11. päivänä Kolmivarvas jäi kiinni Spanglerin jättämään jalkarautaan. Kaksi sen pennuista oli aiemmin jäänyt ansoihin kiinni ja ne oli johdatettu läheiselle maatilalle, jotta emo voisi seurata niiden jälkiä. Jäljille laitettiin lukuisia ansoja, joihin narttu lankesi pentuja etsiessään. Susi raahasi ansaa perässään pitkän matkaa, ylittäen Apishapa-joen, ja Spangler seurasi suden jättämiä jälkiä koko yön läpi. Hän löysi uupuneen suden pusikosta. Ihmisen nähtyään Kolmivarvas jaksoi vielä hetken poukkoilla, mutta se oli turhaa, ja se tuntui alistuvan kohtaloonsa. Spangler sitoi sen kuonon kiinni. Hän kyykisteli nartun selän päällä ja tunnusteli sen nisiä, saadakseen tietää imettikö se vielä pentujaan. Yllättäen susi vielä ponkaisi ylös ja sen kuono pamahti miehen kurkkua vasten, mutta kuono sidottuna se ei pystynyt puremaan. Säikähdyksen jälkeen Spangler sitoi suden jalat yhteen, nosti sen hevosen selkään ja toi sen näytille Monroen ja Hendersonin maatilalle, josta collie oli kotoisin. En tiedä missä vaiheessa susi viimein ammuttiin, mutta maatilalle tullessa se näyttäisi yhä olleen elossa - miksi muuten sen suuta pidettiin sidottuna?

Kolmivarpaan pentuja

Roy Spangler ja ansa, johon Kolmivarvas jäi kiinni.

Mitä sitten tapahtui Kolmivarpaan pennuille? Toinen ansaan jääneistä pennuista oli susimaisempi ja se ammuttiin ja täytettiin. Spangler otti enemmän collieta muistuttavan nartun huostaansa. Se oli collien tavoin punertava, mutta siinä oli myös susimaista harmaata sävyä. Luonteeltaan se oli hyvin arka. Elokuuhun mennessä Spangler oli saanut yhden pennun lassolla kiinni ja kaksi jäi ansoihin. Ne kaikki tapettiin, paitsi yksi uros, joka hetken ajaksi lähetettiin Denveriin Stanley Youngille. Uros oli kuitenkin niin aggressiivinen, että Young lopetti sen. Täten koko pentueen uskottiin olleen poistettu luonnosta.

Myöhemmin eläinlääkäri E. J. Foreman Coloradon Trinidadista pyysi saada Spanglerin hoidossa olevan narttupennun itselleen jalostuskokeita varten. Foremanin huostassa narttu astutettiin kahdesti koirien kanssa. Narttu kuoli vesikauhuun samana päivänä kun sen olisi ollut aika synnyttää toinen pentueensa. Heti nartun kuoleman jälkeen Foreman avasi sen mahan ja otti sen kuusi pentua hoiviinsa, mutta ne kaikki kuolivat neljän päivän sisällä.

Ensimmäinen pentue oli tehty airedalenterrierin kanssa ja Foreman piti yhden pennun itsellään kaksivuotiaaksi asti, jonka jälkeen hän myi sen eteenpäin. Se oli voimakas uros, jolla oli karkea, harmaa turkki ja pystykorvat. Se oli ystävällinen, mutta epäluuloinen ja vaikeasti lähestyttävä. Roy Spangler otti koirasuden avukseen metsästykseen, mutta se oli hyödytön ja ei suostunut ottamaan yhteen kojoottien kanssa. Koirasusi karkasi häneltä, juoksi autotielle, josta ohi ajava maanviljelijä lassosi sen. Koira palautettiin Foremanille ja hän teki sillä pentueen saksanpaimenkoiran kanssa. Pentuja oli kuusi, ja ne kaikki olivat kilttejä ja komeita eläimiä. Foreman piti itsellään nartun, jolla hän kertoi olevan susimaiset pää, turkki ja raajat, suden ravi ja tarkat aistit. Harmittavasti en ole löytänyt kuvia näistä erikoisista risteytyksistä.

Kolmivarpaan taru päättyi varsin surkeasti. Sen ensimmäinen puoliso, Vanha Valkoinen, päätyi täytettynä Stanley Youngin hyllylle, ja Kolmivarpaan kallo päätyi myös Youngin kokoelmaan. Kaikki sen pennut kuolivat, mutta kenties jotkin Foremanin teettämistä koirasusista saivat vielä omia jälkeläisiään. Mitä Coloradon susiin tulee, Kolmivarvasta kutsuttiin aikanaan osavaltion viimeiseksi sudeksi, mutta virallisesti viimeisen suden tappoi riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen työntekijä vuonna 1945. Jotta Kolmivarpaan tarinalla olisi edes jonkinlainen onnellinen loppu, voin ilokseni todeta, että Coloradoon on tänä vuonna tuotu kymmenen sutta Oregonista, ja ainakin viisi lisää aiotaan tuoda ensi vuonna. Onnea ja menestystä näille hukille!

Täytetty Kolmivarpaan urospentu

Lähteet:
*Accounts of Famous North American Wolves (P. S. Gipson, W. B. Ballard, 1998)
*The Buffalo Times 26.8.1923
*The Great Divide 10.3.1926
*The Herald Democrat 21.8.1923
*The Indicator 21.7.1923
*The Last of the Loners (S. P. Young, 1970)
*The Wolves of North America, Vol. 1 (S. P. Young, E. A. Goldman, 1944)
*Richford Gazette 10.8.1923

Teddy R, koulutettu "susi"

Etsiessäni kaikenlaista materiaalia historiallisista koirasusista törmäsin Teddy R:n tapaukseen. Tätä koiraa väitettiin puhtaaksi sudeksi ja se sai osakseen paljon julkisuutta. Itselleni on pieni mysteeri miten tämä koira on mennyt läpi sudesta, sillä kuvien perusteella se oli selkeästi koira, ei välttämättä edes koirasusi. On toki täysin mahdollista, että siinä olisi voinut olla tippa suden verta mukana. Tämä koira oli kuitenkin kiinnostava tapaus, oli siinä mitä verta hyvänsä, joten käydään läpi mitä tietoa Teddystä on jäänyt elämään jälkipolville. 

Teddy R, joka oli nimetty presidentti Theodore Rooseveltin mukaan, oli Illinoisin osavaltiosta peräisin olevan professori W. H. Southworthin omistama koira. Southworth väitti Teddyn olevan LaSalle Countyn lammasvarkaista polveutuva susi, jonka hän oli kaapannut pentuna ja kasvattanut metsästyskoirien joukossa. Teddyllä oli ollut myös kaksi sisarusta, mutta vain Teddy oli koulutettavissa. Southworth opetti sille paljon temppuja ja käytti sitä myös metsästykseen.

Tri County Press -lehti vuodelta 1903 kuvaili yhtä Teddyn metsästysretkistä. Lumisena ja aurinkoisena tammikuun päivänä kaniinimetsälle lähti yhdeksän miestä, mukanaan kolme koiraa, kolme haulikkoa ja kolme frettiä. Koirakolmikko koostui "kesytetystä sudesta", spanielista ja greyhoundista. Fretit laskettiin rautatien vieressä oleviin kaninkoloihin, joista saatiinkin heti kolme kania. Tämä oli turhankin helppoa. Ensimmäinen oikea jännitys saatiin kun kani otettiin elävänä kiinni ja päästettiin vapaaksi avaralla pellolla. Koirat päästettiin irti, ja kani oli tuskin ehtinyt juosta sataa metriä kun Teddy R sai sen kiinni ja kantoi sen isännälleen. Nälkäisen koiran annettiin syödä kani, jonka se söikin ilomielin aloittaen päästä, eikä jättänyt jälkeensä yhtäkään luuta taikka karvatupsua. Tämän jälkeen fretti ajoi kanin ulos kolosta, jolloin koirat jälleen syöksyivät saaliin perään. Jälleen Teddy R tavoitti kanin ensimmäisenä ja toi sen elävänä omistajalleen, jolloin kaniparka vapautettiin uudestaan, vain jäädäkseen taas Teddyn hampaisiin. Päivän päätteeksi kaneja oli saatu kiinni yhteensä seitsemäntoista, joista kolme yhä elävää aiottiin säilyttää elossa seuraavaa hupiretkeä varten.

Muutamaa päivää myöhemmin miehet olivat jälleen kanijahdissa. Tällä kertaa Southworth järjesti kilpailun, jonka palkintona oli viisi dollaria. Voittajakoiran kuuluisi ottaa kaniini kiinni ja tuoda se omistajalleen, ennen kuin susi ehtisi napata kanin. Kisassa oli mukana kolme koiraa ja Teddy. Yksitellen kaksi kania päästettiin irti ja kummallakin kerralla Hunter-mastiffi otti ne kiinni, mutta koiran koulutus pilasi sen voiton, sillä Hunter oli opetettu kanin tapettuaan pudottamaan se maahan. Silloin Teddy singahti kaappaamaan raadot ja toi ne omistajalleen. 

Teddy loisti myös kettu- ja susijahdissa. Sen sanottiin olevan lauhkea ja älykäs, mutta etenkin susia jäljittäessään siitä tuli raivoisa peto ja sen väitettiin olevan parempi kuin mikään ajokoira. Southworth oli niin varma koiransa kyvyistä, että halusi lahjoittaa sen presidentti Rooseveltille, joka aikoi lähteä susimetsälle. Presidentti kuitenkin kieltäytyi kunniasta. Hassua kyllä, Southworth oli jo pari vuotta aiemmin, vuonna 1901, yrittänyt myydä koiran näyttelijä Sarah Bernhardtille. Hintana olisi ollut 300 dollaria. Pariisilainen näyttelijätär oli saapunut Chicagoon ja oli kuulemma ollut kiinnostunut tapaamaan koulutetun suden, mutta Southworth ja Teddy odottivat hotellin aulassa tunnin ajan turhaan. En tiedä tapasiko ranskalainen julkkis koiraa ollenkaan, ja olivatko uutiset koulutetusta sudesta oikeasti ehtineet Ranskaan asti. Kauppoja ei ainakaan tehty.

Teddy osasi lukuisia temppuja. Se muun muassa ratsasti hevosen selässä pidellen samalla ohjaksia suussaan, osasi erotella kolikoita ja jakoi lehtisiä. Teddystä teetettiin useita postikortteja, joita myytiin temppunäytösten ohessa. Näitä kortteja teetettiin selkeästi paljon, sillä niitä on lähes jatkuvasti tarjolla Ebayssä.

Vuonna 1911 Teddyä käytettiin näytillä jopa Kalifornian Whittierin korkeakoulussa asti, jossa sen uskottiin olevan hyvä esimerkki eläinten psykologiasta ja kuinka villejä eläimiä voidaan kouluttaa. Myös kaikenlaisia erikoisuuksia kronikoiva Ripleyn usko tai älä (Ripley's Believe It or Not) otti Teddy R:n mukaan sanomalehtijuttuun, jossa ällisteltiin suden rinnassa olevaa kotkan muotoista merkkiä.

Teddy sai elämänsä aikana osakseen suurta huomiota, sitä esiteltiin julkkiksille ja jopa presidentille, siitä kirjoitettiin useasti sanomalehtiin ja sitä käytettiin koulussa opetusmateriaalina. Jostain kumman syystä kukaan ei kuitenkaan vaikuttanut kyseenalaistavan Teddyn eläinlajia, tai ainakaan epäilyksiä ei kerrottu julkisesti. Johtuiko tämä omistajan asemasta? En saanut selville minkä alan professori hän oli, ja myös etunimet jäivät mysteeriksi. On hämmentävää miten tämä koira on mennyt läpi puhtaasta sudesta isojen lepakkokorviensa ja muutenkin koiramaisen olemuksensa kanssa. Susiväitteiden lisäksi tarinat koiran ilmiömäisistä kyvyistä saattoivat olla liioiteltuja, ja koira tuskin olisi kiinnostanut mediaa mikäli se olisi ollut vain tavallinen kylärakki. Teddyn tyrkyttäminen kuuluisille henkilöille on myös saattanut olla julkisuuden hakua, sillä kummallakin kerralla Southworth ilmoitti suunnitelmistaan etukäteen sanomalehdille. Mutta oli miten oli, Teddy on ollut mielenkiintoinen koira ja jättänyt oman pienen jälkensä historiaan.

 

Lähteet:

*The Buffalo News 6.2.1901

*The Minneapolis Journal 31.3.1903

*The Redondo Reflex 16.2.1911

*Sioux City Journal 25.4.1949

*The St. Louis Republic 31.3.1903

*The Starkville News 31.7.1903

*The Whittier News 3.2.1911

*Tri County Press 22.1.1903

Tähdenlento 19

Kannen tekijä Supatsup

Vuoden viimeinen Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenlehti saatiin ulos vähän aikaa sitten. Teemana oli Riki ja voi että kuinka olin odottanutkaan tätä teemaa! Rikihän on lempihahmoni sarjassa. Suuresta innostuksestani huolimatta pelkäsin vähän riittäisikö yhdestä hahmosta tarpeeksi juttua, mutta teema tuli lehdessä oikein hyvin ja monipuolisesti esille.

Kirjoitin tuttuun tapaan paljon. Lehteen päätyi muun muassa juttu Hopeanuolen merkityksestä lapsuudessani, aihe, josta olin aiemmin jo kirjoittanut englanniksi Silver Fang Networkin nettilehteen (nro 3). Kyseessä ei kuitenkaan ole suora suomennos. Kirjoitin myös Shiron hahmoesittelyn (Rikistä oli ollut jo esittely aiemmassa numerossa, joten Riki-teemaan päätyi sitten hänen isänsä esittely), jutun Rikin ääninäyttelijöistä, jutun Rikin mysteerisestä elämästä ja mitä kaikkea emme hänestä tiedäkään, sekä jutun japanilaisesta sankarikoira Tamasta. Kaikista aikaavievin juttu oli "Kuka oli oikeasti maailman vahvin koira?". Tässä analysoin kuka olikaan Hopeanuoli-sarjan aikaisista koirista kaikkein vahvin, eikä se mielestäni ollutkaan vahvimmaksi kutsuttu Benizakura. Tätä oli hyvin mielenkiintoista, mutta tosiaan myös työlästä kirjoittaa ja voin vain toivoa, että logiikassani ja perusteluissani on järkeä.

Muiden teksteihin lukeutuivat esimerkiksi Vivyn juttu Riki-oheistuotteista. Raezla kirjoitti Akakabutocon-tapahtumasta, joka ei ollut Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n järjestämä, mutta aiheensa puolesta oli hyvä saada tapahtumasta raportti lehteemme. Minka Järvisen kaukasiankoirien rotuesittely (todella hyvä saada esittelyyn kerrankin rotu, joka ei ole pystykorva tai paimen) ja Supatsupin kirjoitus aksolotleista toivat monipuolisuutta. Erityisen tyytyväinen olin Emmi Seppälän artikkeliin eri kamppailulajeista. Kutsuin hänet kirjoittamaan tästä aiheesta, koska uskoin sen voivan kiinnostaa monia Ginga-faneja, vaikka se ei varsinaisesti sarjaan liitykään. Kuitenkin taistelut ja aasialaisuus tuovat aihetta tarpeeksi lähelle.

Kaiken kaikkiaan Riki-teema tuli selkeästi esille ja mukana oli myös kiinnostavia teemaan liittymättömiä juttuja. Olen todella tyytyväinen tähän numeroon! Taitto oli myös pääasiassa hienoa, erityisen nätti oli tuo yläpuolella oleva Lapsuuteni Hopeanuoli -aukeama, johon oli valittu VirvaPP:n kuvitusta. Joitain pikkuvikoja kyllä löysin, esimerkiksi joskus teksti koskee kuvaa epämiellyttävän näköisesti, kuten sisällysluettelossa.

Odotan innolla ensi vuoden lehtiä, niihin äänestettiin todella hyvät teemat, eli kauhu ja keräily. Erityisesti kauhu kiinnostaa kympillä!